You don't want to leave things behind
Kohta se on ohi - peruskoulu siis. Viimeinen rutistus ja se on siinä. Toukokuun viimeisenä päivänä alkaa loppuelämämme ensimmäinen päivä - joten miksi niin vakavana? Aikaisemmin aina vain toivoi miten paljon halusikaan lähteä täältä pienestä kaupungista pois, miten paljon halusikaan eroon niistä ihmisistä joiden naamoja on saanut katsella jo yhdeksän vuoden ajan. Mutta kun tilaisuus lähteä koputtaa oveen - alkaa epäröimään haluaako sittenkään lähteä pois. Saisiko sittenkin vähän lisää aikaa? Ihan hetken vain, en tarvitse paljoa.
Kolme viikkoa ja kesä alkaa. Kaksi kuukautta ja kesä on ohi, samoin kuin on yhteinen taival nykyisten koulukavereidenkin kanssa. Toukokuun viimeisenä päivänä näkee niin monien henkilöiden kasvot viimeistä kertaa. Silloin tajuaa miten paljon pitääkään kaikista opettajista, joita on aikaisemmin aina vain ärsyttänyt ja nyt heitä halaakin kyyneleiden virratessa poskille. Liian myöhään tajuaa miten hienoja ihmisiä he oikeasti ovat.
If you're alone, I'll be your shadow.
If you want to cry, I'll be your shoulder.
If you want a hug, I'll be your pillow.
If you need to be happy, I'll be your smile.
But anytime you need a friend, I'll just be me.
Eniten kaikista asioista minua kuitenkin pelottaa ystävistäni eroaminen. Monen vuoden tuntemisen jälkeen pelottaa lähteä ilman heitä. Pelkään että he unohtavat minut, löytävät uudet ystävät ja vanhat jäävät taakse. He varmasti pelkäävät samaa minusta, mutta tosi asia on ettei koko maailmasta löydy ihmisiä jotka saisivat minut unohtamaan nykyiset ystäväni. Koska heidän vertaisiaan ihmisiä ei ole olemassakaan ja vasta nyt tajuan, kuinka onnekas olen kun he ovat osa elämääni.
En toivo mitään niin paljon, kuin sitä että saan viettää elämäni heidän vierellään. Haluan olla vanhana naapurin hassumummo jolla on hassuja marttamummo-kavereita. Minä haluan antaa heille yhtä paljon kuin he ovat antaneet minulle - voi kuinka antaisinkin jos pystyisin. Mutta minulla ei ole mitään niin mahtavaa annettavaa kuin heidän kanssaan viettämäni hetket. Tulen kaipaamaan jokaista riitelemäämme riitaa, kaikkia niitä kertoja kun olemme melkein tukehtuneet nauraessamme toistemme tyhmille jutuille.
Kun edes ajattelen heidän luotaan lähtemistä, sydäntä kirpaisee ja kyynelkanavat ilmoittavat olemassa olostaan. Eikö sekin jo todista kuinka mahtavia ihmisiä he ovat? Lähteminen ei sattuisi näin paljoa jos en rakastaisi.
Tämän kuitenkin lupaan; minä en koskaan unohda teitä. En vaikka elämä potkisi minut niin pohjalle etten enää pääsisi ylös, koska sieltä pohjalta katsoisin ylös kaukana häämöttävään valoon ja kuvittelisin olevani teidän kanssanne. Koska te saatte aina hymyn naamalleni ja auringon paistamaan.
Te olette täydellinen esimerkki siitä mitä hyvä ystävä tarkoittaa.
(Thanks to Krezip - Sweet Goodbyes! Ja kiitos mahtaville ystävilleni, tarkoitan oikeasti jok'ikistä sanaa. P.S. I love you.)
Kolme viikkoa ja kesä alkaa. Kaksi kuukautta ja kesä on ohi, samoin kuin on yhteinen taival nykyisten koulukavereidenkin kanssa. Toukokuun viimeisenä päivänä näkee niin monien henkilöiden kasvot viimeistä kertaa. Silloin tajuaa miten paljon pitääkään kaikista opettajista, joita on aikaisemmin aina vain ärsyttänyt ja nyt heitä halaakin kyyneleiden virratessa poskille. Liian myöhään tajuaa miten hienoja ihmisiä he oikeasti ovat.
If you're alone, I'll be your shadow.
If you want to cry, I'll be your shoulder.
If you want a hug, I'll be your pillow.
If you need to be happy, I'll be your smile.
But anytime you need a friend, I'll just be me.
Eniten kaikista asioista minua kuitenkin pelottaa ystävistäni eroaminen. Monen vuoden tuntemisen jälkeen pelottaa lähteä ilman heitä. Pelkään että he unohtavat minut, löytävät uudet ystävät ja vanhat jäävät taakse. He varmasti pelkäävät samaa minusta, mutta tosi asia on ettei koko maailmasta löydy ihmisiä jotka saisivat minut unohtamaan nykyiset ystäväni. Koska heidän vertaisiaan ihmisiä ei ole olemassakaan ja vasta nyt tajuan, kuinka onnekas olen kun he ovat osa elämääni.
En toivo mitään niin paljon, kuin sitä että saan viettää elämäni heidän vierellään. Haluan olla vanhana naapurin hassumummo jolla on hassuja marttamummo-kavereita. Minä haluan antaa heille yhtä paljon kuin he ovat antaneet minulle - voi kuinka antaisinkin jos pystyisin. Mutta minulla ei ole mitään niin mahtavaa annettavaa kuin heidän kanssaan viettämäni hetket. Tulen kaipaamaan jokaista riitelemäämme riitaa, kaikkia niitä kertoja kun olemme melkein tukehtuneet nauraessamme toistemme tyhmille jutuille.
Kun edes ajattelen heidän luotaan lähtemistä, sydäntä kirpaisee ja kyynelkanavat ilmoittavat olemassa olostaan. Eikö sekin jo todista kuinka mahtavia ihmisiä he ovat? Lähteminen ei sattuisi näin paljoa jos en rakastaisi.
Tämän kuitenkin lupaan; minä en koskaan unohda teitä. En vaikka elämä potkisi minut niin pohjalle etten enää pääsisi ylös, koska sieltä pohjalta katsoisin ylös kaukana häämöttävään valoon ja kuvittelisin olevani teidän kanssanne. Koska te saatte aina hymyn naamalleni ja auringon paistamaan.
Te olette täydellinen esimerkki siitä mitä hyvä ystävä tarkoittaa.
(Thanks to Krezip - Sweet Goodbyes! Ja kiitos mahtaville ystävilleni, tarkoitan oikeasti jok'ikistä sanaa. P.S. I love you.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti