It's hard to answer the question "What's wrong?", when nothing is right

Maatessani iltaisin sängylläni päässäni pyörii monia ajatuksia ja kysymyksiä, päällimäisenä kysymys miksi? Miksi minun täytyy olla tälläinen kuin olen, mietin aina miten haluan olla erilainen ja miten paljon minussa olisi parannettavaa. Vikoja löydän tuntien mittaisen saarnan verran, mutta miettiessäni hyviä puolia itsestäni pää lyö tyhjää. Eihän sen pitäisi mennä näin? Asioiden täytyisi olla toistepäin, vikoja ei löydy mutta hyviä puolia senkin edestä.

Surullinen ilmeeni saa usein äitini kysymään, mikä on vialla? Päässäni joku huutaa kaiken olevan vialla, mutta avatessani suuni kuulen vain sanat: "Ei mulla ole mikään hätänä." Tiedän, että äitini näkee valheeni läpi - mutta en vain pysty kertomaan miten pahalta minusta tuntuu. Sanat juuttuvat kurkkuun ja rupean pidättelemään itkua, miksi se on niin vaikeaa pyytää apua? Varsinkin, kun pyytäisin apua ihmiseltä joka ei tuomitsisi, vaan yrittäisi ymmärtää ja auttaa. Valheeni jälkeen sulkeudun usein omaan huoneeseeni, annan tunteilleni vallan ja annan kyyneleiden virrata poskilleni. Häpeän tunteitani, vaikka olen vain omassa seurassani.

Usein kuulen myös ihmisten sanovan, että olen masentuneen oloinen. Miten he voivat nähdä ison tekohymyni läpi, miten he huomaavat ettei kaikki ole hyvin vaikka yritän peittää tunteeni mahdollisimman hyvin? Joko olen todella huono näyttelijä tai he todellakin tuntevat minut niin hyvin. Heillekin annan vastaukseksi vain hirveän tekohymyn ja tekonaurahduksen. Pääni sisällä kiljun ja huudan, miksen anna heidän auttaa minua? Miksen voi vain kertoa miltä minusta tuntuu, antaa tunteideni näkyä ja puhua ihmiselle jotka haluavat auttaa minua. Koska häpeän vieläkin tunteitani, enkä halua sääliä osakseni. Koska, monilla on asiat huonommin kuin minulla - mikä minulla on edes huonosti? Sitä minä en tiedä. En vain tunne oloani onnelliseksi melkein missään, en tunne kuuluvani porukkaan enkä tunne kuuluvani oikeastaan minnekkään. Päässäni on aina ajatus, missä vain on parempi kuin täällä. Ainoa asia, mikä tuntuu elämässäni hyvältä on ystäväni. Miksi kaikki muu tuntuu niin kurjalta?

Haluaisin vain olla normaali nuori, joka nauttii elämästä ja ottaa siitä kaiken irti. Haluaisin uskaltaa kertoa tukahdetut tunteeni. Pelkään usein, että jään loppuelämäkseni yksin. Miten voin päästää ketään lähelle, kun pelkään koko ajan menettäväni hänet? Lopulta minä menetänkin, juuri sen takia koska en uskalla nauttia ja päästää muita lähelle. En halua kiintyä mihinkään, mikä ei ole tullut jäädäkseen.